“Meitä ei ole katsottu kieroon, väheksytty tai syrjitty, vaan olemme saaneet luotua paljon vahvoja kaverisuhteita” — Princen ja Sisun tarina
– Se oli ihan tavallinen ilta kotona, kun yhtäkkiä alkoi kuulua laukauksia ja sitten olikin jo pakko lähteä. Ei siinä paljoa muuta ehtinyt tehdä kuin ottaa itsensä mukaan, Sisu muistelee vuotta 2000, kun hänen ja Princen yhteensä 11-henkinen perhe lähti karkuun toista Kongon sotaa.
– Meillä on niin iso perhe, että jouduimme hajaantumaan. Löysimme toisemme myöhemmin kokoontumispaikalta. Prince oli silloin vasta yksivuotias ja minäkin vain kolme vuotta vanha, Sisu jatkaa.
Perhe asui kuusi vuotta naapurimaassa Kongon tasavallassa pakolaisleirillä. Sieltä he päätyivät lopulta Hämeenlinnaan vuonna 2006 Sisun ollessa 9-vuotias ja Princen ollessa 7-vuotias. Kaikki oli uutta, mutta mieleenpainuvin muisto on päiväntasaajan 30-asteisen ilman vaihtuminen Suomen hieman erilaiseen keliin.
– Sitten oli vielä lokakuu eli saavuimme suoraan suomalaiseen syksyyn. Oli pimeää, talvi oli tulossa ja muistan, että oli todella kylmä, Prince nauraa.
Kongon toisen sodan päätyttyä alettiin pakolaisleiriltä lähettämään ihmisiä takaisin Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Paikalliset eivät olleet tyytyväisiä, että pakolaiset asuivat heidän maassaan. Alkoi uusi väkivallan kierre, kun ihmisiä lähetettiin takaisin kotimaahansa. Sisu muistaa kyselleensä isältään, että minne heidän perheensä lähtisi. Vaihtoehtoina olivat Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunki Kinshasa tai maaseutu.
– Isä vastasi, että toistaiseksi emme lähde minnekään. Naapurit pitivät isää hulluna, ettei isä hakenut meitä mihinkään, vaikka hänen huolehdittavanaan oli 11 henkilöä. Isä uskoi omaan juttuunsa ja oli kärsivällinen, jonka ansiosta pääsimme tänne kaikki samaan aikaan, Sisu muistaa.
Perhe asettui Jukolaan, joka oli siihen aikaan varsin kantasuomalainen asuinympäristö. Alkushokki olikin luonnollisesti melkoinen.
– Ei täällä ihan hirveästi tummaihoisia ihmisiä silloin näkynyt. Naapuritalossa asui Solomon Duah (HJS-kasvatti, joka on pelannut muun muassa Veikkausliigassa toim.huom.), mutta hän muutti siitä aika nopeasti pois sen jälkeen, kun me tulimme tänne. Tosi vaikeaa oli alkuun sopeutua, koska kaikki oli uutta, Prince kertaa.
– Menin ensimmäiselle luokalle syksyllä 2007 ja samalla luokallani oli poika, joka asui naapurissamme, joten hänen kanssaan touhusin vapaa-ajalla kaikkea ihan niin kuin lapset tekevät emmekä tarvinneet yhteistä kieltä tullaksemme toimeen. Asiat alkoivat rullaamaan hiljalleen, Prince jatkaa
Prince Mokuma on yhtä hymyä niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Kuva: Kai Savonniemi.
Jalkapallo auttoi sopeutumaan
Princen jalkapalloharrastus HJS:ssä alkoi kesällä 2009, kun hänen jalkapalloa pelannut kaverinsa pyysi Princea mukaan toimintaan.
– Pelasimme futista vapaa-ajalla ja hän huomasi minun olevan hyvä pelaaja. Menin suoraan mukaan Aulanko cupiin ja pidin siitä saman tien.
– Muistan vaan sen, että kentillä oli paljon maaleja. Roolit olivat aika hukassa, kunhan vain saimme pallon ja veimme sen vastustajan maaliin saakka. Se oli se juttu, Prince hymyilee.
Princen mukaan jalkapalloharrastuksella oli suuri vaikutus Suomeen sopeutumisessa.
– Sen kautta sain paljon ystäviä ja meillä oli siinä se yhteinen sävel eli jalkapallo. Suomen kieleni kehittyi todella paljon, kun jouduin kuuntelemaan ja puhumaan suomeksi. Harrastus auttoi ymmärtämään suomalaisuutta, Prince miettii.
Prince haluaa korostaa saatujen ystävien merkitystä.
– Jos en olisi saanut futiksen kautta ystäviä niin olisi ollut tosi vaikeaa asettua Suomeen. Kun löysin futiksen niin vapaa-ajallakin oli tekemistä mitä tykkäsin tehdä, ja koko ajan odotin, että kohta pääsen treeneihin ja näkemään ystäviä siellä.
Sisun jalkapalloharrastus alkoi noin pari vuotta myöhemmin sen jälkeen, kun hän oli ollut katsomassa pikkuveljensä turnausta. Hän osallistui HJS:n järjestämälle futisviikolle, jonka jälkeen hän etsi joukkueen omasta ikäluokastaan. Myös Sisulle jalkapallo HJS:ssä oli merkittävä apu omaan elämään.
– Minulla oli vielä sellainen tilanne, että olin joutunut kielikurssin jälkeen koulussa samalle luokalle kaksi vuotta nuorempien kanssa. Kehityksemme kulkivat luonnollisesti eri tahdissa ja emme aina ihan ymmärtäneet toisiamme. Sitten pääsin pelaamaan omanikäisteni kanssa ja se toi paljon tasapainoa.
– Tosi usein olin ollut koulussa omassa nurkassani yksin. Osa futiskavereistani oli samassa koulussa, jolloin aloin viettämään aikaa heidän kanssaan välitunneilla. Sitä kautta minulle rakentui paljon vahvempia ystävyyssiteitä, Sisu kertoo.
Sisu muistaa ensimmäiset joukkueharjoituksensa hyvin.
– Menin treeneihin pullo täynnä Mehukattia ja futisviikolta saadun, ja tunnistamattomaksi kuluneen, pallon kanssa. Valmentajani esitteli minut muille pelaajilla sanoen, että ‘tässä on uusi pelaajamme, hän on asunut kolme vuotta Suomessa ja yrittää sopeutua tänne. Ollaan ystävällisiä kaverille ja katsotaan millainen pelimies hän on’.
Jalkapallo ja sen myötä syntyneet ystävyyssuhteet auttoivat ymmärtämään paremmin suomalaista arkea.
– Koulun jälkeen näin, mitä kaverit tekivät ennen kuin he lähtivät treeneihin, ja toisaalta myös mitä he tekivät treenien jälkeen, Sisu toteaa.
Jalkapallo on opettanut myös muita taitoja.
– Ryhmätyöskentelytaitoni on parantunut valtavasti. Futiksen kautta olen oppinut kuuntelemaan ja arvostamaan erilaisia näkökantoja. Toista ihmistä voi ymmärtää, vaikkei olisi hänen kanssaan samaa mieltä, Sisu pohtii.
– Opin juniorivuosina, ettei aina voi voittaa. Se on kasvattanut kärsivällisyyttä, että vaikka aina ei voittaisikaan niin pitää silti yrittää ja tehdä parhaansa, kertoo puolestaan Prince.
Aivan noviiseina eivät veljekset päätyneet pallon perään Hämeenlinnassa, sillä jalkapalloa potkittiin lasten keskuudessa pakolaisleirillä. Tekonurmista ja nahkapalloista ei tosin ollut tietoakaan.
– Kerran kuukaudessa oli markkinat, joista vanhempamme ostivat meille semmoiset kumipallot ja niitä potkittiin sitten senkin edestä sen viikon, jonka pallot pysyivät ehjinä. Joskus teimme pusseista itsellemme pallot ja potkimme niillä hiekkakentällä, joka siellä oli, Sisu avaa.
Giscard ”Sisu” Mosamete löysi viime kaudella itsestään uuden vaihteen topparin tontilla. Kuva: Kai Savonniemi
HJS:ssä on ollut aina hyvä olla
Sisu kertoo kohdanneensa jalkapallon parissa muutaman kerran rasismia ottelutilanteissa vastustajan tai vastustajan kannattajien toimesta. HJS:n sisällä rasismiin ei kumpikaan veljeksistä ole törmännyt.
– Iso juttu on ollut se, että meitä ei ole katsottu kieroon, väheksytty tai syrjitty, vaan olemme saaneet luotua paljon vahvoja kaverisuhteita, Sisu toteaa.
– Olen tuntenut kuuluvani johonkin porukkaan ja tästä olisikin vaikeaa luopua. Jos en pelaisi futista niin en tiedä mitä tekisin koulupäivien jälkeen, HAMK:ssa rakennusinsinööriksi opiskeleva Sisu sanoo.
Prince allekirjoittaa Sisun sanat.
– Olimme aikalailla ensimmäisiä maahanmuuttajaperheitä Hämeenlinnassa niin kyllä ihmiset saattoivat vähän katsella kaduilla, että mikäs tyyppi toi on. Sitten kun tulin treeneihin niin kukaan ei ihmetellyt mitään ja kaikki oli normaalia. Jalkapallo yhdisti meitä eikä minua nähty mitenkään outona, Prince muistaa.
Molemmat veljekset rohkaisevat maahanmuuttajataustaisia ihmisiä jalkapallon pariin.
– On surullista kuulla, että joitain maahanmuuttajataustaisia lapsia tai nuoria ei päästetä harrastamaan omien vanhempiensa toimesta. Paras paikka sopeutua yhteiskuntaan on siellä, missä pääsee tekemisiin paikallisten kanssa. Futiskentällä pitää toimia yhteen pärjätäkseen ja se vaatii panosta jokaiselta. Siinä kasvaa itse ihmisenä ja saa nähdä miten kaverit ja joukkue kasvavat samaan aikaan, Sisu linjaa.
Muu suku jäi Afrikkaan
Princen ja Sisun yksitoistahenkistä perhettä lukuun ottamatta asuu muu suku edelleen Kongon demokraattisessa tasavallassa. Veljekset eivät ole Suomeen tulonsa jälkeen vierailleet synnyinmaassaan.
– Turvallisuuden kannalta on ollut parempi, ettemme ole käyneet. Siellä on todella rauhatonta koko ajan. Mieli tekisi käydä, muttei ole ollut uskallusta vielä, Sisu harmittelee.
Prince haluaisi niin ikään vierailla sukulaistensa luona.
– Olisi kiva nähdä kaikki sukulaiseni. En muista heidän kasvojakaan enää kunnolla, ja vaikka näenkin heitä kuvista niin minulle ei tule mieleen mitään yhteisiä muistoja. Olisi mukavaa päästä tutustumaan heihin, Prince haaveilee.
Perhe on vahvasti yhteydessä sukuunsa Suomesta käsin ja Sisu nostaa esille erään tapahtuman, jonka aikana yhteys synnyinmaahan on erityisen voimissaan.
– Afrikan mestaruuskisat ovat kovassa katselussa aina, kun niiden aika on. Välillä pärjäämme ja välillä emme, Sisu toteaa nauraen.
Vaikka miesten juuret ovatkin muualla, kertovat he kasvaneensa lujasti kiinni myös suomalaisuuteen. Erityisen kiitollisia he ovat saamastaan koulutuksesta.
– Meillä on astetta kovempi motivaatio opiskelua kohtaan. Kongossa koulu oli maksullista ja aika tiukkaahan se teki vanhemmillemme, että he saivat kaikki lapsensa kouluun. Se oli tosi raskasta heille. Kun pääsimme kouluun niin siellä ei voinut vetää lonkkaa, Sisu muistuttaa.
Myös Princelle koulutuksen hankkiminen on itsestäänselvyys.
– Muistan isän puhuneen aina, kuinka tärkeää on opiskella. On lottovoitto, että pääsimme juuri Suomeen, jossa on ilmainen koulutus ja voit opiskella ihan miksi tahansa haluat tulla.
Viime vuonna ylioppilaaksi valmistunut ja armeijan suorittanut Prince suunnittelee parhaillaan tulevaisuuttaan.
– Haen yhteishaussa ainakin liikuntatieteelliseen, mutta muitakin vaihtoehtoja on.
Jalkapallon suhteen miehillä on selvät suunnitelmat.
– Tavoitteenani on pelata niin korkealla kuin taidot riittävät. Jalkapalloon on syttynyt intohimo ja tahto pelata lisää. Pitää yrittää edetä koko ajan eikä tyytyä vain tähän hetkeen, ja tavoitteenani on kasvaa ja kehittyä jalkapalloilijana, Prince naulaa.
Sisu on samoilla linjoilla pikkuveljensä kanssa.
– Niin kauan pelaan kuin rahkeeni riittävät. Katsotaan, mihin päästään.
Artikkelikuva: Ari Kedonperä.
Kohti unelmia!
HJS Akatemia ry
Y-Tunnus:
2720057-1
Osoite:
Härkätie 17,
13600 Hämeenlinna
Sähköposti:
toimisto@hjs.fi
Puhelin:
045 120 5771